”Rakkauteni vanhoihin taloihin syttyi jo lapsuudessa. Isänäiti, topakka Vilja-mummo, asui itsekseen pienessä punaisessa mökissä, jossa vallitsi ihana tunnelma. Oli vanhoja kauniita huonekaluja, pitsipeittoja ja kaikenlaisia pieniä aarteita, joita sain hypistellä. Vielä yli kahdeksankymppisenä mummo muutti kalusteiden ilmettä maalaamalla niitä eri värisiksi. Nykyään sitä kutsuttaisiin tuunaamiseksi.
Otin mummosta mallia ja toteutin sisustusunelmia leikkimökissäni jo alta kymmenvuotiaana. Ripustin verhot ikkunaan, levitin matot lattialle ja asettelin astioita hyllyyn. Olin kiltti, introvertti pikkutyttö ja viihdyin hyvin itsekseni. Mökki jäi, kun muutimme isän työn perässä Kuusankoskelta Nokian Linnavuoreen, joka oli lentokoneteollisuudessa työskentelevien duunariperheiden asuinalue.
Käsillä tekeminen kiinnosti, mutta sain käsitöistä seiskan, kun en onnistunut neulomaan kahta samankokoista lapasta. Kiukuspäissäni purin tumput ja tein langoista nukelle itse suunnittelemani haalarin. En vienyt lopputulosta opettajalle, halusin vain näyttää itselleni, että osaan. Kun koulussa opeteltiin käyttämään ompelukonetta, hankin kirjastosta kaavakirjan ja aloin valmistaa asuja. Ensimmäinen vaatekappaleeni oli taiteilijantakki, jonka ompelin vanhasta pöytäliinasta.
Teininä kerroin äidille haaveilevani muotikuvaajan ammatista, ja hän melkein säikähti: ’Ethän sinä voi!’ Hänestä se ei ollut mitään oikeaa työtä. Niinpä äidin mieliksi lähdin lukion jälkeen opiskelemaan suomen kieltä Tampereen yliopistoon ja valmistuin kirjastonhoitajaksi. Sain heti vakiviran Järvenpäästä.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Mummo piti romunkerääjänä – entinen rekkakuski Julia teki vanhoista tavaroista itselleen ammatin
Teininä Taina alkoi suunnitella ja ommella itse vaatteita.
© Taina Ryöpyn kotialbumi
”En oikein osaa ottaa puheeksi vaikeita aiheita”
”Ensimmäinen poikaystävä löytyi rantakeinusta, pitäjän halki virtaavan joen pientareelta. Olin neljätoista, poika kolme vuotta vanhempi, ja meitä vahdittiin tarkkaan, ettei mitään kamalaa vaan tapahdu. Seurustelua kesti muutaman vuoden, mutta oli selvää, ettei se johda avioliittoon.
Tulevaan puolisooni tutustuin, kun palasin yliopistosta kesätöihin kotikylän tehtaan konttoriin. Syksyllä muutimme saman katon alle, ja viiden vuoden kuluttua juhlittiin häitä. Nuorena en haaveillut äitiydestä, se ei ollut minun juttuni lainkaan. Lapset vain sotkisivat kotileikkini.
Mieli muuttui täytettyäni 30. Ajelimme miehen kanssa mopolla vuoristotietä lomareissulla Kreikassa, ja äkkiä näin sieluni silmin välissämme satulassa pienen ihmisen. Olin jo elänyt riittävän pitkän vapaan nuoruuden. Esikoistytär syntyi 1992, ja tiesin heti, että haluan lisää lapsia. Saimme vielä kaksi poikaa.
Vietin hoitovapaalla kuusi vuotta ja nautin, kun sain olla kotona ja ommella perheelle vaatteita. Palasin kirjastonhoitajaksi kyyneleitä nieleskellen. Ura vei miestäni, ja tunsin itseni henkisesti yksinhuoltajaksi. Kasvoimme hiljalleen eri suuntiin.
Olen perinyt isältäni vähän erakkomaisen luonteen, äidin puolelta tulevat lempeys ja emotionaalisuus. Kaihdan konflikteja, en oikein osaa ottaa puheeksi hankalia aiheita. Työstän niitä mielessäni ja ilmoitan päätöksestäni sitten asianosaisille. Tällä tavalla olen katkaissut niin työ-, ystävyys- kuin parisuhteitakin ja kantanut syyllisyyttä. Nelikymppisenä mylläsin elämäni uusiksi. Irtisanouduin vakityöstäni ryhtyäkseni käsityöläiseksi.
Ansiosidonnaisen päivärahan turvin kävin yrittäjyyskurssin, perustin toiminimen ja pienen puodin, jossa myyn tuotteitani. Yrittäjäksi ryhtyminen ei ollut minulle olennaista, vaan se, että sain toteuttaa intohimoani ja ommella työkseni. Avioliitto päättyi vähän aiemmin.”
”Mies yksinkertaisesti täräytti jalat altani”
”Aika pian eron jälkeen aloin toivoa, että löytäisin vielä uuden kumppanin. Kokeilin villiä sinkkuelämää, kävin baareissa ja risteilyillä. Loppuelämän kumppaniin tutustuin kuitenkin kirjastossa, ja kun törmäsimme myöhemmin ravintolassa, päädyimme illan päätteeksi meille. JiiKoo yksinkertaisesti täräytti jalat altani, sielujen sympatia syntyi heti. Kahden viikon kuluttua asuimme jo yhdessä. Pari kuukautta myöhemmin menimme naimisiin ja perustimme uusperheen.
Mieheni suhtautui lämpimästi lapsiini, myös autistiseen esikoiseeni. Vamma huomattiin parivuotiaana, kun tyttären puhe ei kehittynyt käyrien mukaan. Toisin kuin pikkuveljensä, hän tarvitsi jatkuvaa huolenpitoa. Tuolloin en ehtinyt juuri asiaa surra, piti vain porskuttaa eteenpäin. Arkeni helpottui, kun tytär täysi-ikäistyttyään muutti tuetun asumisen asuntolaan. Nyt hän on 32-vuotias ihana nuori nainen, mutta en voi olla miettimättä, miten elämä olisi voinut olla toisenkinlaista.
Nuorin poikani teki minusta isoäidin kolme vuotta sitten. En ollut osannut odottaa tai kaivata sitä, mutta humpsahdin rooliin ihan luontevasti. Olen sellainen mummu, joka opettaa lapsenlasta irvistelemään ja tekee kaikkea muutakin hullua. Vanhetessani olen ymmärtänyt, että myös minussa on autistisia piirteitä. Silti olen pärjännyt.
Yrittäjävuosina pankkitilini ei ole päässyt paisumaan, mutta minua ovat rikastuttaneet kohtaamiset asiakkaiden kanssa. Teen vanhoista pitseistä, lakanoista ja verhoista vähän sellaisia erikoisia römpsyvaatteita. Niitä ostavat ihmiset ovat itsekin yleensä vähän erikoisia. Putiikissani olen kuullut monta kiinnostavaa elämäntarinaa.
Haaveilin pääseväni joskus asumaan vanhaan puutaloon. Toive toteutui 20 vuotta sitten, kun löysimme Kellokoskelta liki satavuotiaan hirsitalon. Rakennus oli päässyt rapistumaan, ja JiiKoo oli aluksi aika kauhuissaan. Minä tiesin heti: tänne rakennan pesäni. Saan elää täällä omassa satumaailmassani. Talo on minulle jatkuva seikkailu, joka tuo mieleen lapsuuden leikit. Nyt minulla vain on vähän isompi leikkimökki.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Merja kaipasi elämänmuutosta – perusti kotikylään ranskalaispuodin, jossa arkihuolet saa unohtaa
Hyvää elämää
OLEN YLPEÄ siitä, että olen uskaltanut kulkea omaa tietäni.
INSPIROIDUN musiikista, runsaista sisustuksista ja mehevistä, täyteläisistä väreistä.
ARVOSTAN miestäni, joka on jaksanut kanssani kaikki nämä vuodet. Minä kun olen vähän tämmöinen, että suunnitelmat muuttuvat lennossa.
HAAVEILEN yhteisestä vanhuudesta puolisoni kanssa: matkustelemme ja moshaamme baareissa. Satavuotiaana haluaisin olla viisas tietäjänainen, joka rohkaisee niitä, jotka haluavat elämäänsä muutosta.
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otavamedia.fi tai kirjeitse Anna, Uudenmaankatu 10, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
