Virpi Hämeen-Anttila: ”Jaakko oli ensimmäinen ihminen, jonka mielestä en ollut yhtään outo”

Virpi Hämeen-Anttilan haastattelu on tehty joulukuussa ja julkaistu Annan numerossa 51-52/2023 ennen tietoa Jaakko Hämeen-Anttilan menehtymisestä 18. joulukuuta 2023. Julkaisemme jutun alkuperäisen version.

Käsiteltävä varoen! Näin muistutetaan ensiapuohjekortissa, jonka Virpi Hämeen-Anttila kaivaa käsilaukustaan. Kortissa kerrotaan, että Virpillä on hypermobiili Ehlers-Danlosin oireyhtymä (hEDS), joka aiheuttaa muun muassa nivelten, ihon ja sidekudosten haurautta sekä kroonisia kipuja. Hänen ihonsa on mustelmille altis ja tasapainon kanssa on haasteita.

Virpillä on ollut aina erilaisia särkyjä, ja hän sanoo olleensa kömpelö liikkeissään, törmäilleensä milloin mihinkin.

– Pienenä sain kuulla, että eihän lapsella ole kipuja tai selässä vikaa. Minua ei juurikaan tutkittu. Sittemmin on sanottu, että vanhoilla ihmisillä nyt on kaikenlaista kolotusta.

Virpi on myös epäillyt, että hänellä on sekä autismin kirjon oireyhtymä että ADHD. Syksyllä hän päätti vihdoin selvittää asian ja meni perusteelliseen terveystarkastukseen. Molemmat epäilyt saivat vahvistuksen. Rahaahan siihen yksityisellä puolella kului, mutta nyt hänellä on diagnoosit, joiden ansiosta hän ymmärtää menneisyyttään ja itseään entistä paremmin.

– Olin jo lapsena hajamielinen, ja minun oli vaikea kommunikoida ihmisten kanssa. Nyt tiedän, että piirteet kuuluvat näihin neurologisiin erikoisuuksiin eikä niissä ole mitään epänormaalia tai hävettävää.

Virpille on tärkeää, että hän sai loogisen selityksen kivuilleen. Toisaalta tilanne on myös ristiriitainen, jopa hieman huvittava.

– Runsaan liikunnan avulla olen saanut kipuni ja muut oireeni siinä määrin kuriin, että tunnen olevani 65-vuotiaana paremmassa kunnossa kuin ikinä.

Virpi Hämeen-Anttila uskoi nuorena, että liikunta on tyhmien ihmisten harrastus

”Olen jo pari vuotta harrastanut seinäkiipeilyä, ja se on parantanut tasapainoani. Kun esikoistyttäreni aloitti lajin, innostuin uteliaana kokeilemaan. Aluksi olin aivan mustelmilla, mutta kun olen oppinut tekniikkaa, en enää juurikaan kolhi itseäni.

Pikkutyttönä olin liikkuvainen, mutta sitten loukkasin selkäni ja minulla oli kaikenlaisia vaivoja, joille ei löydetty syitä. Ajattelin, että kehoni on kelvoton, ja päätin keskittyä olemaan fiksu. Liikunta oli mielestäni tyhmien ihmisten harrastus. Minulle riittäisi, kun olisin mahdollisimman viisas.

Olin kolmetoistavuotias, kun opettaja sanoi, että minun pitää laihduttaa. Kuihdutin itseni ihannepainoon, mistä seurasi hillitön nälkä. Söin ja söin ja olin masentunut sekä kipuileva ja söin lisää. Enimmillään painoin yli sata kiloa ja vielä kaksikymppisenä olin ylipainoinen.

Löysin mielekkään liikunnan vasta aikuisena, innostuin kävelemään ja kävin kuntosalilla, ja opin, että normaalipaino on terveellisen elämän sivutuote. Ihminen on kokonaisuus, ja sanonta terve sielu terveessä ruumiissa on hyvin totta.

Kehoni on sairauksieni takia osin sekundaa, mutta se on arvokas. Liikunnan ansiosta minulla on vahvat lihakset, jotka tukevat heikkoja niveliä ja sidekudoksia. Tunnen iloa siitä, että olen voimakas ja energinen. Olen jo pitkään ollut suunnilleen normaalipainoinen enkä edes seuraa tarkkaa painoani.”

”Vaikka itsetuntoni oli lapsena tosi huono, älystäni olen aina ollut varma”

”Antiikin aikana ajateltiin, että ihmisen päämääränä on kehittyä mahdollisimman hyväksi ja täydelliseksi ihmiseksi. Tätä varten on tärkeä löytää vahvuutensa. Jos äly on terävä, sitä pitää kehittää, ja jos esimerkiksi oikeudentaju on vahva, ihmisestä voi tulla hyvä tuomari.

Oma elämänmittainen projektini on ollut tulla mahdollisimman viisaaksi ja itsevarmaksi ihmiseksi. Kasvoin Espoon Tapiolassa keskiluokkaisessa kodissa, jossa opin arvostamaan koulutusta ja tietoa. Luin jo lapsena paljon ja puhuin hyvin aikuismaisesti ja juhlallisesti. Aluksi en menestynyt koulussa, koska olin hiljainen ja minun oli vaikea oppia olemaan muiden kanssa. Olin kouluun tullessa jo lukenut vaikka mitä, mutta totisuuteni ja tietomääräni ei miellyttänyt aikuisia. Peittelin osaamistani ja totuin siihen, että olen outo lapsi.

Lukioaikana minulla oli hyvä luokka, jossa sain kannustusta ja jopa ihailua, eikä koulu enää ollutkaan minulle vankila vaan mahdollisuus. Olinkin sitten kymppiplussan tyttö. Kun minua arvostettiin, tiedonhaluni vain kasvoi ja kasvoi. Vaikka itsetuntoni oli lapsena tosi huono, älystäni olen aina ollut varma. Myös syksyisessä neurologisessa tutkimuksessa kävi ilmi, että minulla on loistava muisti sekä erinomainen päättely- ja ajattelukyky. Näillä aivoilla pärjään kyllä.”

Virpi Hämeen-Anttila: ”Mitä useampaa kieltä oppii, sitä helpompaa uuden oppiminen on”

”Olen loputtoman utelias, haluaisin tietää kaikesta kaiken ja oppia koko ajan esimerkiksi uusia kieliä. Slaavilaisia kieliä en osaa, mutta eurooppalaisista kielistä olen opetellut englannin, ruotsin, saksan, ranskan ja italian lisäksi muun muassa espanjaa, portugalia ja hollantia.

Mitä useampaa kieltä oppii, sitä helpompaa uuden oppiminen on. Jos esimerkiksi opettelee 25 sanontatapaa päivässä, niitä hallitsee pian 250, ja sillä selviää jo arkisissa toimissa. Samalla tavoin voi kasvattaa sanavarastoa. Toki kielet myös unohtuvat, ellei niitä käytä. Yritän seurata esimerkiksi saksan- ja ruotsinkielisiä uutisia ja tällä hetkellä opettelen myös harvinaisia englantilaisia fraaseja.

Yliopistossa opiskelin moninkertaisesti enemmän kuin kurssit edellyttivät. Kirjallisuuden ja englannin lisäksi haalin opintosuunnitelmaani musiikkitiedettä, kielitiedettä, historiaa, taidehistoriaa, filosofiaa, vertailevaa kielitiedettä, monia Intian kieliä sekä sanskritia. Pyrin myös taideteolliseen korkeakouluun graafiselle puolelle. Ensimmäisellä kerralla sinne otettiin 10 opiskelijaa, ja selvisin sijalle 11. Seuraavana vuonna pyrin uudestaan, silloin sisään pääsi 11, ja ylsin sijalle 12. Sen jälkeen päätin hankkia itse valmiudet kuvittamiseen.”

”Jaakko oli ensimmäinen ihminen, jonka mielestä en ollut yhtään outo”

”Suhteella Jaakkoon on ollut minuun eheyttävä vaikutus, ja hänen kohtaamisensa oli tärkeä käännekohta kohti nykyistä hyvää itsetuntoani. Hän oli ensimmäinen ihminen, jonka mielestä en ollut yhtään outo. Kun avioiduimme, hän oli 22- ja minä 25-vuotias.

Pitkä parisuhde on vahvistanut minua ja edistänyt luottamustani elämään. Olemme olleet yhdessä jo yli 40 vuotta, ja olemme kuin mandariinisorsat, hyvin pariuskollisia. Suhteemme on selkeä ja luonteva, eikä meillä ole ollut suuria kriisejä.

Aluksi olimme opiskelukavereita, juttelimme paljon, ja oli ihanaa, että joku toinenkin oli kiinnostunut monista asioista ja samalla tavoin älyllinen ja keskusteleva.

Minulle rakkaus tarkoittaa toisen hyväksymistä sellaisena kuin hän on sekä iloa siitä, että rakastettu on onnellinen ja voi hyvin. Rakkaus tarkoittaa myös sen hyväksymistä, että toinen voi muuttua. Työ on meille tärkeää, ja annamme toisillemme omaa tilaa ja mahdollisuuden tehdä juuri sitä työtä, jota toinen haluaa.

Kun Jaakko aloitti professorina Edinburghin yliopistossa, se oli hänelle tärkeää, mutta minä en halunnut luopua Suomen-kodistamme ja työstäni täällä. Niinpä olemme asuneet viisi vuotta osittain erossa. Aluksi minulla oli kova ikävä, mutta vähitellen olen tottunut tilanteeseen.

Nyt odotan joululomaa erityisesti siksi, että saan Jaakon luokseni. On aivan eri asia nähdä kasvokkain kuin kännykän ruudulla. Tosin hän tulee Suomeen vasta tapaninpäivänä, sillä joulun alla lennot olivat niin paljon kalliimpia. Hän viettää jouluaaton kuopuksemme kanssa, joka asuu Skotlannissa, ja minä olen esikoiseni perheen kanssa Suomessa.”

Synnytykset olivat myönteisiä kokemuksia 

”Toinen merkkipaalu itsetuntoni kehityksessä oli äitiys. Syömishäiriöitteni takia lääkärit epäilivät, etten edes voisi saada lasta. Olin kolmekymppisenä vielä hiukan ylipainoinen, ja kun kuitenkin tulin raskaaksi, minut määriteltiin riskiodottajaksi ja huonoksi synnyttäjäksi.

Odotus ei yllättäen ollut vaikea, vaan voin suorastaan loistavasti. Myös synnytys sujui melko helposti. Tajusin olevani ihan hyvä äiti, ja keholuottamukseni kasvoi humisten. Tuntui, että minähän pystyn mihin vain. Sen jälkeen myös toinen synnytys oli myönteinen kokemus.

Olin lapsena suhtautunut toisiin lapsiin lähinnä karsastaen, mutta äidiksi tultuani tajusin, että lapsethan ovat kivoja, niiden kanssa voi hullutella ja leikkiä.

Vanhemmiltani saamani parisuhteen malli ei ollut paras mahdollinen. Isä oli ailahteleva, ja kaikki meni häneltä överiksi. Hän höyrähti milloin mihinkin, kuten helluntailaisuuteen tai volgansienen nauttimiseen. Äiti puolestaan oli liiankin huolestunut ja varmisteleva.

Heidän suhteensa oli hankala, mutta he rakastivat minua ja isoveljeäni. Opin hyvät perusarvot, kuten heikompien auttamisen ja sen että perhe on lojaali ja pitää aina yhtä. Perhe on elämäni perusta, ja uskon, että perherakkaus on elämän tärkein voima. Rakastan lapsiani, hyväksyn heidän puolisonsa ja ratkaisunsa ja olen onnellinen, kun he ovat onnellisia.”

Virpi Hämeen-Anttila: ”Nykyään osaan jonkin verran small talkia, sillä olen hyvä matkimaan”

”Kolmas harppaus itsetuntoni kehittymisessä tapahtui nelikymppisenä, kun aloin kirjoittaa. Olin ollut kuin maassa matava väritön toukka, josta yllättäen kuoriutui lentävä ja värikäs perhonen.

Ensimmäinen romaanini ilmestyi vuonna 2003, ja sen jälkeen olen kirjoittanut kymmeniä teoksia. Toimin myös aktiivisesti Kirjailijaliitossa, ja toinen ammattini on antanut minulle paitsi rutkasti itsevarmuutta myös monia ystäviä.

Lapsena en ollut lainkaan sosiaalinen, ja aikuisenakin minun on ollut tosi vaikea aloittaa keskustelu uuden tuttavuuden kanssa. Luonnostani olen tylsyyteen asti asiallinen. Olen katsonut elokuvia sekä tarkkaillut ihmisiä ja yrittänyt selvittää, miten ihmiset puhuvat, kun heillä ei ole mitään sanottavaa. Seuraan ihaillen, kuinka vakuuttavalta kuulostavia sanoja virtaa heidän huuliltaan, mutta välissä on täyttä ilmaa.

Nykyään osaan jonkin verran small talkia, sillä olen hyvä matkimaan. Parhaiten pärjään saman alan ihmisten kanssa. On helpompi höpötellä, kun kiinnostuksen kohteet ja hämmästelyn aiheet ovat yhteisiä.”

”Mielestäni ihminen on kuin sipuli”

”Ihmiset elävät yhä vanhemmiksi, mutta tieto vanhuudesta tuntuu olevan viime vuosituhannelta.

Terveystarkastuksen mukaan sydämeni ja keuhkoni ovat priimakunnossa, mutta silti olen monen mielestä jo vanha.

En pidä siitä, että minut luokitellaan johonkin ryhmään tai ajatellaan, että tietyssä iässä pitäisi mennä hoitokotiin veisaamaan virsiä. Mielestäni ihminen on kuin sipuli, eli meissä ovat päällekkäin kaikki elämämme iät. Nuo kerrokset ovat meissä jäljellä, kun vanhenemme.

Uskon, että ihminen voi muuttua vielä vaikka kuinka vanhana. Reaktiokyky hidastuu hiukan iän mukana, mutta sitäkin voi harjoittaa kuten muita taitoja. Kaikki uuden opettelu sekä erityisesti käsin tekeminen hidastavat vanhenemista, ja se on minulle mieluista. Kirjoitan ja piirrän päivittäin muistikirjaani.

Henkisesti olen kehittynyt vuosi vuodelta itsevarmemmaksi. Olisin nuorena halunnut kapinoida, mutta silloin kapina jäi sisälleni. Nyt luotan itseeni ja uskallan sanoa, mitä ajattelen, vaikkapa ottaa kantaa kulttuurileikkauksiin. Suorastaan puistattaa, kun ajattelen sanoja kuten säästötalkoot (jotkut raatavat entistä hikisemmin, toiset porskuttavat) tai kipeät leikkaukset (kipua aiheutetaan pienituloisille, mutta varakkaita ei häiritä).

Vanhenemisessa minua pelottaa vain se, että kunto heikkenisi niin paljon, että muuttuisin taakaksi lapsilleni tai tulisin kohdelluksi yhteiskunnan kulueränä. Ihmisen pitää saada säilyttää arvokkuutensa loppuun saakka.”

”Sen jälkeen olen rukoillut useastikin läheisteni puolesta”

”Isäni uskontokiihkoilusta huolimatta olen aina suhtautunut uskontoon kiinnostuneen myönteisesti. Erityisesti pidän kaikista kristillisyyteen liittyvistä tradi­tioista kuten joulusta ja pääsiäisestä sekä yhteisöllisistä juhlista. Luterilaisuus on lähinnä minua, mutta suhtaudun henkisiin asioihin melko ekumeenisesti. Kaikissa isoissa uskonnoissa on paljon samaa.

Kun odotin esikoistani, luulin saaneeni keskenmenon. Rukoilin kiihkeästi Neitsyt Mariaa. Lupasin hänelle, että jos saan pitää lapsen, annan kiitokseksi hänelle nimen Maria. Onnekseni ultraäänitutkimus kertoi, että lapsi oli turvassa ja kyseessä oli niin sanottu ohivuoto. Lapsi syntyi mielestäni erityisen siunattuna ja sai sen nimen, jonka olin luvannut.

Sen jälkeen olen rukoillut useastikin läheisteni puolesta. On kenties itsekästä ajatella, että siitä voisi olla apua, mutta ainakin se tarkoittaa välittämistä ja sitä, että ajattelen toista ihmistä lämpimästi ja koko sydämelläni.

Iän karttuessa olen muuttunut sulkeutuneesta ja kielteisestä avoimeksi ja myönteiseksi. Yritän jättää itsestäni hyviä jälkiä, tehdä hyviä asioita. Olin aiemmin pessimisti, mutta en enää. On realistisempaa ajatella myönteisesti. Elämä on mukavampaa ja myönteisyys on huomaavaista muita ihmisiä kohtaan. Sitä paitsi kielteiset ihmiset ovat energiasyöppöjä. Myönteisyys on aktiivista. Jos asiat ovat huonosti, pitää toimia eikä vain voivotella.”