Kymmenvuotiaana Eeva Mela aavisteli, ettei hänen äitinsä ehkä elä pitkään. Kun hän sitten 26-vuotiaana sai tiedon äidin itsemurhasta, taakka ja huoli putosivat harteilta.
Eevan lelut olivat taas väärässä paikassa. Äiti räjähti. Saatuaan lapsen itkemään hän leppyi.
Ja kun Eevalle tuli paha mieli ja hän näytti loukkaantumisensa, äiti soimasi häntä huonosta käytöksestä. Eeva sai kuulla olevansa hankala lapsi.
Äiti saattoi olla sosiaalinen ja riemukas, mutta myös syödä rauhoittavia lääkkeitä ja juoda alkoholia. Koulusta tultuaan Eeva ei voinut koskaan olla varma, missä kunnossa äiti olisi.
”Olin kymmenvuotias havahtuessani siihen, että ehkä äiti ei elä vanhaksi. Jollakin tavalla hyväksyin tiedon, koska mitä olisin lapsena voinut tehdä? Opin ajattelemaan, että ihmisellä on kohtalonsa”, Eeva sanoo.
Äidin kanssa oli myös hyviä aikoja. He kävelivät koiran kanssa Pyynikillä. Myös kaupunkiretkiä Tampereen keskustaan tehtiin usein yhdessä.
Mukavimpia olivat kesälomat Mäntyharjulla äidin suvun kesäpaikassa. Siellä leikittiin, uitiin ja leivottiin, ja sieltä tehtiin retkiä Mikkeliin.
Äiti eli ruosteisessa häkissä
Eeva Mela ja hänen kaksossiskonsa Maria ovat perheensä ainoat lapset. Sihteeriopistossa opiskellut äiti oli tyttöjen syntyessä 24-vuotias, lääkäri-isä vuotta vanhempi. Valokuvissa äidin hääpuku oli kuin teltta, sillä kaksoset syntyivät kolme kuukautta häiden jälkeen.
”Isä ja äiti rakastuivat toisiinsa, mutta he olivat elämän- ja parisuhdetaidoiltaan kaksi keskenkasvuista ihmistä.”
Isän heikkous oli sosiaalinen lahjattomuus, ja Eeva ymmärsi jälkikäteen, että hänessä oli narsistisia piirteitä. Äiti taas oli sosiaalinen ja kupliva, mikä raivostutti isää. Hän ei sallinut toisen olla jotain, mitä hän ei ollut itse. Isälle oli kova pala myös se, että äiti tuli kulttuuri- ja aateliskodista, kun hän itse oli lähtöisin vaatimattomista oloista.
”Isällä oli huono itsetunto ja alemmuuskompleksi. Hän kuitenkin opiskeli lääkäriksi, löysi kauniin, fiksun ja sydämellisen vaimon ja sai kaksi fiksua lasta. Hän olisi voinut olla ylpeä itsestään.”
Isän vaatimuksesta äiti oli kotiäiti, ja pitkälti tämä olikin hyvä sellainen. Isä ansaitsi hyvin, mutta sijoitti rahojaan asuntoihin, autoihin, veneisiin ja harrastuksiinsa. Äiti haaveili parketista kotiin, mutta ei saanut sitä. Katto vuoti, ja lattia oli lommoilla.
Äiti rakasti Italiaa ja italian kieltä. Isälle kielikurssit Italiassa olivat punainen vaate.
”Herkkä ja hauras äitini eli ruosteisessa häkissä. Häntä vahti mustasukkainen aviomies, joka salli itselleen kaikenlaiset erivapaudet. Olen ollut äidin puolesta surullinen siitä, että hän sai puolisokseen ikävän ja vaikean ihmisen. Me lapset taas olimme puun ja kuoren välissä kahden rikkinäisen ihmisen ahdistavassa liitossa.”
Vanhemmat erosivat vuonna 1995, kun Eeva ja Maria olivat 24-vuotiaita. Eeva oli jo opiskelemassa Helsingissä, Maria asui Tampereella ja tuki vahvasti äitiään eroamaan. Isän kanssa tulevaisuus olisi ollut toivoton.
Äiti oli vihjaillut erosta jo lasten ollessa pieniä. Isän lähdettyä matkoilleen äiti usein repsahti. Hänen oirehtimisensa johtui isän uskottomuudesta, johon matkat liittyivät.
Jos vanhemmat olisivat eronneet lasten ollessa alaikäisiä, Eeva arvelee, että hän olisi siskoineen joutunut lastensuojelun piiriin.
”Vuosien kokemus osoitti sen, ettei ollut realistista toivoa, että olisimme pärjänneet äidin kanssa, jos hän olisi ollut yksinhuoltajamme. Kun äiti repsahti, isä tiesi ilmestyä paikalle viime tingassa ja pelasti tilanteen.”
Eeva on varma siitä, että äidin elämä olisi saanut erilaisen suunnan, jos hänellä olisi ollut terve ja tukeva avioliitto. Hän ei kuitenkaan syytä isäänsä.
”Vanhemmillani oli varmasti vilpitön tahto onnistua parina ja perheenä. Elämä lähti kulkemaan omia reittejään, ja on turhaa viisastella, mitä olisi pitänyt valita toisin.”
Kun isä hukkui purjehdusreissulla vuonna 2004, hänen housuntaskussaan olleesta lompakosta löytyi yksi ainoa valokuva: äidin. Äiti oli hänen suuri rakkautensa.
Äiti teki ratkaisunsa
Kesällä 1997 Taideteollisessa korkeakoulussa opiskellut Eeva oli kesätöissä leipomossa Tampereella. Äitiin ei ollut saatu yhteyttä pariin päivään, joten isä ja sisko lähtivät Helsinkiin katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sitten Maria soitti: ”Se on nyt finito.”
Äiti oli tehnyt itsemurhan lääkkeillä ja alkoholilla.
”En ryhtynyt itkemään, vaan minulle tuli harras, haikea ja kevyt olo. Tunsin, miten hirvittävä taakka ja huoli putosivat harteiltani. Äiti oli uskaltanut tehdä ratkaisunsa.”
Äidin kuolinpäiväksi merkittiin 11.8.1997.
Eevasta olisi ollut naiivia kuvitella, ettei äiti tappaisi itseään.
”Äitini kohdalla olen vakuuttunut siitä, ettei hänellä loppuvaiheessa ollut edellytyksiä hyvään elämään. Koko siihenastisen elinkaareni aikana ei koskaan ollut tunnetta, että hänellä olisi hyvä olla. Hänen kuoltuaan tuli helpotus ja rauha.”
Eeva kavahtaa ajatusta, että itsemurha olisi häpeällinen kuolema ja itsekäs teko. Hänen mielestään se vaatii suunnatonta rohkeutta. Jokaisen ihmisen poislähtö on yhtä arvokas.
Eeva pitää nykyään todennäköisenä, että äiti sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Ehkä äiti ja isäkään eivät halunneet sitä diagnosoitavan, koska mielen sairaus olisi ollut leimaava 1980- ja 1990-luvuilla.
”Äitini ei jäänyt ilman apua sen takia, ettei hän olisi saanut sitä. Hän ei halunnut apua.”
Eevan äiti oli kuollessaan 51-vuotias. Hänen kaksostyttönsä Eeva ja Maria olivat viime kesäkuussa yhtä vanhoja kuin äiti kuollessaan.
”Olemme sanoneet siskon kanssa, että tuosta päivämäärästä lähtien meillä alkaa bonuselämä. Se on meidän mustaa huumoriamme.”
Siskot elivät toistensa vanhempina
Kesällä 1992 parikymppiset Eeva ja Maria lähtivät yhdessä kävelylle. He taittoivat parinkymmenen kilometrin matkan. Jotain Eevassa aukesi, ja hän totesi:
”Anteeksi kun sanon, mutta kotiolomme ovat olleet pitkään päin mäntyä.”
Siihen asti he olivat olleet hiljaa, eläneet vain päivän kerrallaan. Sen jälkeen he ovat puhuneet lapsuudenperheestään paljon. Kukaan toinen kuin sisko ei tiedä eikä ymmärrä, millaista elämä oli. He ovat kokeneet kaikki tyrskyt ja tyvenet yhdessä.
”Olimme sisareni kanssa vastuussa äidistä, joten lapsuus oli torso ja murrosikä mahdottomuus. Olimme kuin sotilaita, jotka olivat asennossa ja valmiina toimimaan, jos jotain sattuu.”
Eeva sanoo, että he eivät olisi pärjänneet ilman toisiaan. He puhuvat puhelimessa useita kertoja päivässä ja viestittävät toisilleen. Olennaista on, ettei mitään varsinaista asiaa tarvitse olla. Tulee hätä ja huoli, jos menee pari päivää, ettei toisesta kuulu mitään.
Koulussa siskot olivat luokkansa priimuksia. Se antoi paon kodista ja energiaa. Mutta kun kokeesta tuli 10-, isä kysyi, mikä meni vikaan.
17-vuotiaana Eeva lähti vaihto-oppilaaksi Utahiin Yhdysvaltoihin. Äiti tuki hanketta, se oli hänelle statuskysymys sekä Eevalle osoitettu mahdollisuus nähdä muunlaista elämää. Isä vastusti rahanmenoa.
Amerikkalaisissa isäntäperheissä ei ollut riitaisia avioliittoja eikä itsetuhoista käyttäytymistä. Yhtäkkiä Eevan ei tarvinnutkaan olla jatkuvasti varpaillaan.
”Havahduin, että kotonani asiat eivät olleet hyvin. Meille oman perheemme elämä oli normaalia, olimme kasvaneet siihen.”
Eeva on yhä surullinen siitä, ettei hänellä ollut vanhempia, joihin tukeutua.
”Varmasti he halusivat olla vahvoja, mutta eivät pystyneet siihen. Me sisarukset olimme ja olemme yhä myös toistemme vanhemmat.”
Eeva on ihmetellyt sitä, miten kukaan ei puuttunut lasten tilanteeseen. Hänen ylioppilaskesänään äiti oli juonut itsensä jälleen katkaisuhoitoon, ja sairaalassa perhe kutsuttiin psykologin puheille. Silloin joku kysyi tytöiltä ensimmäisen kerran, miten he voivat.
”Siinä tilanteessa emme kuitenkaan voineet avautua. Sanoimme kohteliaasti, että jotenkin tässä pärjätään, kun ei muutakaan voi.”
”En yksinkertaisesti voisi olla äiti”
Eeva sanoo, että hän alkoi kasvaa omaksi itsekseen vasta vanhempien kuoltua. Sitä ennen oli pitänyt vain selviytyä. Eeva kuvaa itseään empaattiseksi, mutta myös jossakin määrin kovaksi ja kylmäksi. Itseään suojellakseen hänen on ollut pakko kovettaa itseään.
Hän rakasti vanhempiaan, mutta kavahtaa ajatusta, ettei kuolleista ei saisi nostaa esille muita kuin hyviä puolia – aivan kuin heistä olisi tullut koskemattomia pyhimyksiä. Puhumattomuuden kulttuuri tuntuu rangaistukselta omaisille, koska itsemurhaan liitetään häpeää.
Eeva ei ole vakaumuksellinen uskova, mutta ajattelee isän ja äidin katsovan pilvenhattaralta, miten heidän lapsensa pärjäävät. Varmasti heillä oli huolta siitä, miten tyttöjen elämä lähtee etenemään.
”Meitä ei kasvatettu vahvoiksi. Toisaalta vahvuutta kertyi, kun meidät keitettiin monenlaisissa liemissä vanhempien toilailujen takia sekä nujertamalla. Jäimme yksin melko keskenkasvuisina.”
Eeva muistaa äidin todenneen usein, että lasten syntymä esti häntä elämästä kuten hän halusi. Eevalle oli jo nuorena selvää, ettei hän halua omia lapsia.
”Olen pitänyt mahdottomana, että voisin hankkia lapsia. En yksinkertaisesti voisi olla äiti.”
Maria-siskolla sen sijaan on kolme lasta, jotka ovat Eevalle hyvin rakkaita.
Eeva on ammatiltaan muotoilija ja tekee myös taidetta. Visuaalisen lahjakkuutensa hän kertoo perineensä äidiltään ja tämän suvulta, johon kuului arkkitehtejä ja taiteilijoita. Isä taas oli kirurgi ja osasi askarrella taitavasti ja näpertää pikkutarkasti.
”Äitini isän äiti osasi piirtää täysin fotorealistisesti, ja minulla on tämä sama taito syntymälahjana.”
Äiti oli taitava ompelija, joka teki tyttärilleen kevätjuhlavaatteet ja ulsterit. Hyllyssä ikkunan edessä Eevalla on äitinsä taidokkaasti maalaamia posliinikuppeja.
Parisuhde oli sittenkin mahdollinen ja jopa hyvä
Nuorena Eeva ajatteli, että hän ei voisi solmia parisuhdetta. Hän näki, miten isä vähätteli vaimonsa ulkonäköä ja älyä, eikä äiti saanut kukoistaa.
”Itselleni kasvoi käsitys, ettei minulla ole mahdollisuutta edes tavata ketään, saati, että löytäisin hyvän puolison.”
Kun Eeva kolmikymppisenä tajusi, että parisuhde on mahdollinen, hän päätti, että puolison tulee olla henkisesti kypsä ihminen. Hänellä pitää olla vahva itsetunto, vaikka se on Eevan oma Akilleen kantapää.
”Parisuhdeasioissa ei saa olla liian vaatimaton. Kukaan miehistäni ei ole alistanut minua. Olen ollut tarkka siitä, että minua ei saa vähätellä tai lytätä.”
Eeva on löytänyt perusturvallisuutta parisuhteistaan. Hänen ensimmäinen, eroon päättynyt avioliittonsa oli hyvä. Nykyinen suhde päätoimittaja Eeropekka Rislakin kanssa on kestänyt lähes kymmenen vuotta.
Eeropekka kertoo rakastuneensa Eevaan ensi silmäyksellä ravintola Salutorgetin terassilla, jonne tämä saapui työnantajansa Ristomatti Ratian kanssa. Eeva tiesi Eeropekan työskentelevän kulttuurin ja median parissa, mutta muuten hänelle oli epäselvää, mikä mies hän oli.
”Ristomatille sanoin, että Eeropekka oli älykäs mies, ja ajattelin, että meillä olisi puhuttavaa noin puoleksi minuutiksi. Toisin kävi”, Eeva kertoo hymyillen.
Eeva kutsuu puolisoaan ja siskoaan supersotureikseen. He seisovat hänen rinnallaan, kun elämässä on haasteita.
”On lykky, että minulla on hyviä ihmisiä ympärilläni. Ei heitä tarvitse olla paljon. Riittää, että on parhaat. Elämä voi olla lopulta hyvää, ja minulla on siihen mahdollisuus.”
Juttu on julkaistu Kotiliedessä 2/2023.
