Eija Ahvo, 71, kokee, että kuolleet läheiset ovat hänelle läsnä luonnonkierrossa. – He ovat ilmaantuneet kuolinhetkellään reviirilleni.
Eija Ahvo puhuu Tässä iässä -haastattelussa muun muassa luonnossa kokemistaan ihmeistä.
”Luonnon tarkkailu liittyy myös elämän kiertokulkuun. Kun näen perhosen, juttelen ääneen pikkusiskoni kanssa. Hän sanoi kuolinvuoteellaan muuttuvansa perhoseksi ja tuovansa iloa elämääni. Hän kuoli koronakeväänä, ja juuri silloin pihamme oli täynnä sitruuna- ja nokkosperhosia.
Hän myös toivoi, että hänen tuhkansa siroteltaisiin mereen, sillä meret ovat yhteydessä toisiinsa, joten häntä voi muistella missä tahansa meren äärellä. Muutkin menneet läheiseni ovat kiinni luonnonkierrossa, ja he ovat ilmaantuneet kuolinhetkellään reviirilleni. Äiti on pyy, isä västäräkki, eräs ystäväni on punarinta ja toinen satakieli.
Kävelen metsässä paljon ja pääsen usein ’metsän peittoon’. Olen aidosti yksin ja yritän kuunnella omaa sisäistä ääntäni.
Omaa kuolemaa en ainakaan tällä hetkellä pelkää. Suhtaudun päivien kulkuun luottavaisesti, sillä olen saanut jo nyt elää hyvän elämän ja oppinut paljon.
Ajattelen elämääni ympyränä, joka jossain vaiheessa sulkeutuu, eikä kukaan voi tietää milloin. Ehkä lähden kuoltuani lentoon tai ehkä muutun sammakoksi. Joka tapauksessa toivon olevani yhteydessä äiti maahan.”
Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Sanna Wirtavuori. Jutussa Eija Ahvo kertoo muun muassa isovanhemmuudesta, alati jatkuvasta oppimisesta sekä siitä, miksi kuviolliset tapetit ovat kuvottaneet häntä lapsuudesta asti. Lue koko juttu Annasta 3/2023 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!
