Parantumatonta syöpää sairastava Heidi toivoo eutanasian laillistamista Suomessa. 68-vuotias Tuija suree, miten Alzheimerin tautiin sairastuneen äidin elämä päättyi.
Oikeus arvokkaaseen kuolemaan -yhdistys aloitti tammikuussa kampanjan eutanasian laillistamiseksi Suomessa seuraavan vaalikauden aikana.
Iltalehti pyysi lukijoita kertomaan ajatuksiaan eutanasiaan liittyen ja siihen, millaisessa tilanteessa eutanasia tulisi heidän mielestään kysymykseen. Iltalehden kyselyyn vastasi 135 lukijaa.
Yksi vastaajista, Heidi Kataikko, 47, sairastaa parantumatonta syöpää. Hän toivoo eutanasian laillistamista Suomessa, jotta kipujen sekä oireiden pahentuessa sietämättömiksi, hänellä olisi vaihtoehtoja.
– Olen onnellisessa asemassa, sillä minulla ei vielä ole mitään kipuja. Olen kuitenkin joutunut miettimään niin pitkälle, että jos niitä tulee ja käy niin, ettei morfiini tai muu kivunhoito enää auta, en näe, miksi minun pitäisi täällä väkisin olla. Etenkin jos tiedän, etteivät kivut lopu.
Heidi sairasti alun perin rintasyöpää ja nyt parantumatonta rintarangan syöpää.
– Kun tullaan siihen pisteeseen, että olen ainoastaan sängyssä, enkä pysty enää tekemään yhtään mitään, niin minä haluaisin mieluummin lähteä täältä pois kuin maata kykenemättä mihinkään, Heidi pohtii.
– Perheenjäsenille olisi varmaan rankkaa tietää, että kahden tunnin päästä saisin sen lääkeannoksen, joka laittaa minut nukkumaan. Mutta lopulta minä olen se, joka päättää minun omasta elämästäni. Tämä on ehkä se, jota moni ei ajattele tässä asiassa, Heidi sanoo.
Eutanasiassa autetaan vakavasti sairasta ihmistä kuolemaan ja pääsemään kivuista ja kärsimyksestä tämän omasta tahdosta.
– Mielestäni se on jokaisen oma päätös, lähteäkö täältä niin, että sairaus murtaa vai lähteä pikkaisen aiemmin ennen kuin sairaus murtaa niin huonoon kuntoon, etteivät läheiset enää tunnista samaksi ihmiseksi. Heidän kasvoistaan näkisi, miten heitä pelottaa ja järkyttää nähdä toinen siinä kunnossa, Heidi pohtii.
– Minulla pitäisi olla oikeus päättää siitä, kun läheiset näkevät minut viimeisen kerran, että he näkevät minut vielä ihmisenä, jonka he tunnistavat.
Heidin sairastuminen on ollut läheisille kova paikka.
– Nyt kun olen itse sairas, huomaan, että läheisille tämä on kova paikka. Saan olla heitä lohduttamassa, että kaikki on oikeasti hyvin. He eivät usko sitä, vaikka tällä hetkellä pystyn elämään ihan normaalia elämää. Luulenkin, että läheisen menettämisen pelko on yksi suuri tekijä, joka tässä eutanasia keskustellussakin ihmisiä pelottaa ja miksi sitä ei haluta puoltaa.
Yksi vastaajista, Heidi Kataikko, 47, sairastaa parantumatonta syöpää. Hän toivoo eutanasian laillistamista Suomessa, jotta kipujen sekä oireiden pahentuessa sietämättömiksi, hänellä olisi vaihtoehtoja.
– Olen onnellisessa asemassa, sillä minulla ei vielä ole mitään kipuja. Olen kuitenkin joutunut miettimään niin pitkälle, että jos niitä tulee ja käy niin, ettei morfiini tai muu kivunhoito enää auta, en näe, miksi minun pitäisi täällä väkisin olla. Etenkin jos tiedän, etteivät kivut lopu.
Heidi sairasti alun perin rintasyöpää ja nyt parantumatonta rintarangan syöpää.
– Kun tullaan siihen pisteeseen, että olen ainoastaan sängyssä, enkä pysty enää tekemään yhtään mitään, niin minä haluaisin mieluummin lähteä täältä pois kuin maata kykenemättä mihinkään, Heidi pohtii.
– Perheenjäsenille olisi varmaan rankkaa tietää, että kahden tunnin päästä saisin sen lääkeannoksen, joka laittaa minut nukkumaan. Mutta lopulta minä olen se, joka päättää minun omasta elämästäni. Tämä on ehkä se, jota moni ei ajattele tässä asiassa, Heidi sanoo.
Eutanasiassa autetaan vakavasti sairasta ihmistä kuolemaan ja pääsemään kivuista ja kärsimyksestä tämän omasta tahdosta.
– Mielestäni se on jokaisen oma päätös, lähteäkö täältä niin, että sairaus murtaa vai lähteä pikkaisen aiemmin ennen kuin sairaus murtaa niin huonoon kuntoon, etteivät läheiset enää tunnista samaksi ihmiseksi. Heidän kasvoistaan näkisi, miten heitä pelottaa ja järkyttää nähdä toinen siinä kunnossa, Heidi pohtii.
– Minulla pitäisi olla oikeus päättää siitä, kun läheiset näkevät minut viimeisen kerran, että he näkevät minut vielä ihmisenä, jonka he tunnistavat.
Heidin sairastuminen on ollut läheisille kova paikka.
– Nyt kun olen itse sairas, huomaan, että läheisille tämä on kova paikka. Saan olla heitä lohduttamassa, että kaikki on oikeasti hyvin. He eivät usko sitä, vaikka tällä hetkellä pystyn elämään ihan normaalia elämää. Luulenkin, että läheisen menettämisen pelko on yksi suuri tekijä, joka tässä eutanasia keskustellussakin ihmisiä pelottaa ja miksi sitä ei haluta puoltaa.
Äiti muiden armoilla
Tuija, 68, seurasi Alzheimerin tautia sairastavan äitinsä viimeisiä vuosia hoivakodissa.
– Usein mietin, miten fiksun, reippaan ja lukeneen ihmisen elämä voi päättyä näin kurjasti. Se tapahtui niin hiljaa hiipuen, että hän ei ymmärtänyt ollenkaan omaa tilaansa. Mutta ei se ollut enää hyvää elämää.
Tuijan äiti ehti asua hoivakodissa 2,5 vuotta. Ennen hoivakotipaikan saamista hänellä kävi kotiapu kotona 4 kertaa päivässä.
– Jälkeenpäin jäin miettimään, missä vaiheessa hän olisi pystynyt tekemään päätöksen eutanasiasta. Päätös pitäisi tehdä silloin, kun on vielä täysissä järjissään.
Tuija kertoo, että hänen äitinsä oli aina positiivinen ihminen ja kiitollinen saamastaan hoidosta.
– Hän ei siis itse kokenut oloaan kurjaksi. Mutta tiedän, että jos hän olisi ymmärtänyt, mitkä ne viimeiset vuodet ovat, ei hän ikinä olisi sitä halunnut. Eli missä vaiheessa hän olisi voinut tehdä päätöksen eutanasiasta, siihen en kyllä osaa vastata, Tuija pohtii.
Tuija seurasi vierestä, miten äiti eli täysin muiden armoilla viimeiset vuotensa.
– Istut vain ja tuijotat televisiota, josta et enää ymmärrä mitään. Samassa huoneessa istuvat ovat samassa tilanteessa, joten eihän siinä mitään keskusteluja synny. Eihän se ole mitään ihmisarvoista elämää. Mutta vaikka kuinka olisi kirjoittanut todistuksen, että eutanasian saa tehdä, niin se on kuitenkin jonkun ulkopuolisen päätös, että koska se tehdään. Ja se on vaikea asia, Tuija pohtii.
Äidin elämän hiipumista surullisena seuranneena Tuija tietää, mitä itse tekisi, jos mahdollisuus olisi olemassa.
– Voisin omalla kohdallani hyvin kirjoittaa paperin alle, että minä suostun eutanasiaan. Mutta missä vaiheessa se päätös tehdään? Missään nimessä en haluaisi samaa kohtaloa kuin äidilläni. Hän ei elänyt ihmisarvoista elämää. Mutta ymmärrän, että tästä käydään keskustelua, tämä ei ole yksiselitteinen asia.
