Katupöly pöllyää asfaltin yllä, kun autot matelevat Helsingin Sörnäisissä iltapäiväruuhkassa. Keltaiset narsissit koristavat kerrostalon ovien reunaa.
Haastatteluun saapuu hyväntuulinen Evelin. Hän vaikuttaa iloiselta, mutta hieman jännittyneeltä. Se johtuu siitä, että Evelin on menossa ensi viikolla elämänsä toiselle ulkomaanmatkalle.
– Jännittää ihan kamalasti. Sen edellisen kerran, kun olin ulkomailla, ei ollut niin mukavaa.
Reissu meni pitkälti juhliessa. Juhliessa meni myös pitkälti viimeiset 12 vuotta. Tai niin Evelin luuli, mutta juhlimisen alla piili kuitenkin syvää pahaa oloa.
Evelin on entinen huumeidenkäyttäjä. Sen myöntämisessä itselleen meni kaksitoista vuotta. Liian monta, hän ajattelee nyt. Se johtuu myös ympäröivän yhteiskunnan asenteista, Evelin pohtii.
– Kun kerroin monelle läheiselleni, että olen hakeutunut hoitoon, monen reaktio oli, että 'en tiennyt huumeongelmasi olevan niin paha'.
Evelin pohtii, miksi stereotypia huumeongelmasta on niin pinttynyt.
– Täytyykö ihmisen olla ojan pohjalla piikittämässä heroiinia, ennen kuin saa apua?
Kaikki alkoi viikonloppujuhlinnasta
Evelin on ollut nyt vuoden raittiina.
Huumekokeilut alkoivat aikoinaan viikonloppujuhlinnalla. Työviikon päätteeksi kokoonnuttiin jonkun ystävän asunnolle, korkattiin viinipullo, laittauduttiin ja kuunneltiin musiikkia.
Tutut tanssiklubit ja ihmiset kutkuttivat, vapaudentunne tuntui huumaavalta.
Kuulostaa monen nuoren aikuisen viikonlopun vietolta.
Pikkuhiljaa kuvioihin tulivat amfetamiini, kannabis, bentsodiatsepiinit, kokaiini ja ekstaasi, ja juhlinta alkoi pyöriä yhä enemmän yhden asian ympärillä: huumeiden.
– Ajattelin, että tämähän on kätevää, kun ei tarvitse juoda niin paljon. Olimme niin olevinamme maailman omistajia. Huumeiden avulla jaksoi juhlia pidempään ja valvoa koko viikonlopun yli.
Evelin muistaa tarkkaan ensimmäisen kerran, kun kokeili huumeita. Muutama kaveri käytti huumeita, mutta Evelin oli aina tähän asti kieltäytynyt kokeilemasta.
– Kerran sitten päädyimme jatkoille klubilta yhden ystäväni asunnolle. Siinä oli sellaista tietynlaista painostamista, että kokeile nyt, ja siitä se sitten lähti.
Lue myös: Ainutlaatuinen raportti valmistumassa: Kaikki nuorten yliannostuskuolemat tutkitaan – poliisi ei enää sakota huumenuoria, vaan haluaa auttaa hoitoon
"Pikkuhiljaa menetin mielenterveyteni"
Nuoruusvuosien viikonloput menivät huumeiden avulla valvoessa. Työpäivät rämmittiin läpi vain viikonloppua odotellessa. Alkuviikko meni krapulassa ja huumelaskuissa, joita korjatakseen Evelin käytti rauhoittavia bentsodiatsepiineja.
Kunnes tulevaan viikonloppuun mennessä toivuttiin – ja tehtiin sama uudestaan.
Tunteiden hallinta oli vaikeaa. Evelin ajattelee olleensa kaiken aikaa herkillä, äkkipikainen ja vihainen.
– Pikkuhiljaa menetin mielenterveyteni. Huumelaskut olivat järkyttäviä. Monesti sunnuntaina jouduin menemään päivystykseen pyytämään rauhoittavia, jotta saisin edes unta.
Evelin alkoi kärsiä masennuksesta ja itsetuhoisuudesta. Hän koki, että viiltely helpotti hetkellisesti sietämättömiä vieroitusoireita. Kaksi kertaa Evelin yritti riistää itseltään hengen.
– Käyttö alkoi olemaan pakonomaista. Koen, että se oli tosi iso valhe itselleni, että vaan viihdekäytän. Oikeutin sillä käyttöä itselleni.
Evelinille alkoi kertyä sairauspoissaoloja töistä. Työnantaja hermostui, hyviä työpaikkoja meni alta. Ihmissuhteet murenivat.
Viihdekäyttö luisui kohti hallitsematonta.
Repaleinen lapsuus
Kun Evelin oli pieni, hän pakeni äidin ja isäpuolen tappeluita sängyn alle. Äiti joutui usein isän pahoinpitelemäksi. Henkinen ja fyysinen väkivalta oli lapsuudenkodissa alati läsnä. Äiti ja isä joivat paljon, ja kotona oli usein tuntemattomia ihmisiä.
– Koko lapsuuteni oli täynnä pelkoa ja turvattomuutta.
Evelinin perhe oli monella tapaa vähäosainen. Kavereilla oli hienommat vaatteet, eikä harrastuksiin ollut rahaa. Kun kotoa oli teepussit loppu, juotiin kuumaa vettä ja sokeria.
Yhden turvallisen aikuisen Evelin kuitenkin muistaa: isoäidin.
– Mummi kävi usein hakemassa meille ruoka-avusta ruokakasseja. Hän oli läsnä.
Kun Evelin täytti 11, äiti oli kadonnut usean päivän ryyppyreissulle. Mummo oli muistanut kuitenkin syntymäpäivän ja piilottanut suklaarasian keittiöön.
Vanhempana Evelinille selvisi, ettei hänen isä ollutkaan biologinen isä. Sisaruksia kohdeltiin eriarvoisesti. Se nakersi nuoren tytön itsetuntoa. Ulkopuolisuuden tunne oli läsnä jopa omassa perheessä.
– Tietyllä tapaa minulla oli esikoisen taakka, koska olin paljon vanhempi kuin pikkusisareni. Vastuu valui usein minulle. Minulla on paljon muistoja lapsuudesta, joissa hoidimme kotia ja sisaruksia yhdessä mummon kanssa.
Teini-iässä Evelinin kokema pelko muuttui vihaksi.
– Muistan, kuinka huusin äidilleni, kun hän makasi krapulassa sohvalla, että toivon, että sä kuolet. Olin kiukkuinen, äkkipikainen ja levoton, Evelin muistelee.
Katkeruutta Evelin kantoi pitkään mukanaan. Kunnes aikuisiällä viha alkoi patoutua pikkuhiljaa masennukseksi.
– Huumeet turruttivat vihan.
Äiti hylkäsi
Teini-ikäisestä Evelinistä kasvoi nuori aikuinen. Äiti, sisarukset ja Evelin lensivät ulos perheen yhteisestä kodista, kun Evelin oli 17-vuotias. Vuokrarästejä oli liikaa. Perhe sai kaupungin kriisiasunnon. Vajaa vuoden kuluttua Evelinille rakas isoäiti menehtyi.
Evelinin tultua täysi-ikäiseksi asunto otettiin Evelinin nimiin. Muutama vuosi sen jälkeen äiti jätti perheensä.
– Yhtäkkiä äiti vaan ilmoitti, että hän muuttaa ulkomaille.
Kuusi ja yhdeksän vuotta nuoremmat sisarukset otettiin huostaan. Esikoiselle jäi kaikki vastuu: asunnon siivoaminen, sisarusten asumiskuvioiden järjestäminen, asunnosta luopuminen, rästilaskut.
– Samoihin aikoihin mummoni kuoli. Jäin tyhjän päälle.
Silloin huumeet tulivat Evelinin elämään, hitaasti mutta varmasti.
mtvuutiset.fi
