Poliitikot tekisivät demokratialle ison palveluksen, jos he puhuisivat vaalikeskusteluissa enemmän konkretiasta ja vähemmän arvojen tuomista jakolinjoista, kirjoittaa Kreeta Karvala.
Me kaikki tiedämme, mitä pitää tehdä, mutta emme vain tiedä, miten tulemme uudelleen valituiksi, kun olemme tehneet sen, totesi taannoin EU-komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker.
Tähän poliitikkojen dilemmaan tiivistyy myös Suomessa parhaillaan käytävä eduskuntavaalikamppailu.
Jokainen suomalainen poliitikko tietää varmasti, millaisten haasteiden edessä Suomi on, mutta harva haluaa sanoa sitä suoraan äänestäjille, jotta pesti vallan ytimessä ei vaarantuisi.
Totuus on se, että Suomi elää jatkuvasti yli varojensa ja rahoittaa velalla yhteiskuntaa, johon meillä ei ole varaa.
Talouden arviointineuvoston ja valtiovarainministeriön arvioiden mukaan taloutta pitäisi sopeuttaa ensi vaalikaudella 6 miljardilla eurolla. Samalla talouskasvun edellytyksiä on vahvistettava ja edistettävä vihreää siirtymää sekä pidettävä huolta Suomen turvallisuudesta.
Sekin tiedetään, että koulutuksessa Suomi on pudonnut sekä osaamistuloksissa että korkeakoulutettujen määrässä. Viimeksi mainitussa Suomi on romahtanut OECD:n tilastoissa häntäpään porukoihin Chilen ja Turkin väliin, kun vielä 1990-luvun alussa Suomi johti OECD-maiden tilastoja korkeakoulutettujen suhteellisessa määrässä.
Kaikille tuttu haaste on myös se, että Suomi kohtaa ikääntymisen länsimaista nopeimmin. Vuoteen 2035 mennessä Suomessa 85-vuotiaiden määrä kaksinkertaistuu. Se tarkoittaa pelkästään sote-sektorille jopa 70 000 työntekijän lisätarvetta. Paine on valtava, koska kyse on alasta, jossa jo nyt kärsitään mittavasta työvoimapulasta.
Jotta ikä-ihmiset voidaan hoitaa asianmukaisesti ja huolehtia myös siitä, että työntekijäpulasta ei tule estettä Suomen talouskasvulle, tarvitaan sekä työperäistä maahanmuuttoa että korkeaa työllisyysastetta. Uusien työpaikkojen luominen pitäisi kuitenkin hoitaa niin, että ne vahvistavat julkista taloutta eivätkä rasita sitä.
Myös sosiaaliturvajärjestelmä pitäisi uudistaa niin, että keskiössä on työn tekemisen kannustavuus.
Yllä mainittujen tosiasioiden tunnustamisen ja niihin konkreettisten korjauskeinojen esittämisen sijaan moni poliitikko ja puolue kertoo mieluummin tälläkin kertaa äänestäjille, että ”ei tässä mitään hätää ole”. Samalla poliittinen viesti suunnataan ihmisten tunteisiin – puhutaan mieluummin arvoista ja identiteettikysymyksistä kuin talouden realiteeteistä.
Konkretiaa vailla olevista vaalipuheista esimerkkinä käyvät kolmen suurimman puolueen talouspoliittiset ohjelmat, jotka lupaavat paljon, mutta kertovat käytännön keinoista vain vähän.
Se millaista politiikkaa vaalien myötä valtaan äänestetty hallitus käytännössä lähtee tekemään, selviää vasta tulevissa hallitusneuvotteluissa.
Äänestäjien sumutusta lisää vaalien alla käyty ympäripyöreä talouspuhe, jossa konkreettiset keinot uudistusten tekemiseksi jäävät pimentoon.
Usein myös vaalikamppailun aikana painotetut arvopuheet muuttuvat lopulta hallitustyössä vain pieniksi tulonsiirroiksi omille viiteryhmille.
Käytännön vaikutus tästä kaikesta on se, että niin sanottua äänestäjän kuluttajansuojaa ei juuri ole. Edes äänestäjän oman suosikin voitto ja valtaan pääsy ei takaa sitä, että valtaa käytettäisiin siten kuin ennen vaaleja luvattiin.
Poliitikot tekisivät demokratialle ison palveluksen, jos he puhuisivat vaalikeskusteluissa vähemmän arvojen tuomista jakolinjoista ja enemmän konkreettisista keinoista Suomen pelastamiseksi.
